Kaikki, jotka ovat tulleet vahingossa raskaaksi tai "ei me tarvittu kun yksi yritys", tuntuvat onnekkaammilta kuin lottopotin saaneet. Kuitenkin jossain kohtaa sitä tajuaa, että tämä ei ole kaikkien ongelma, eikä todellakaan tarvitsekaan. Maailma olisi melko surullinen paikka, jos kaikki hedelmällisessä iässä olevat naiset joutuisivat käymään tämän rääkin läpi.
Koin saaneeni apua näiden vaikeiden ja pelottavien tunteiden hyväksymiseen psykologilta, jonka tapaamisissa kävin muutaman kerran. Ammattiavun hakeminen ja vastaanottaminen oli parasta mitä itselleni olen hoitojen aikana tehnyt. Ymmärsin, että kaikki tuntemani tunteet ja ajatukset ovat sallittuja eikä niitä pidä tukahduttaa. Tietysti tekojen asteelle niitä ei saa viedä.
Kun aloin hyväksyä tunteeni ja ajatukseni, ne alkoivat vähitellen vähentyä. Edelleenkin esimerkiksi kateellisuus välillä putkahtaa esiin, mutta ei lähimainkaan siinä määrin kuin ennen. Nykyään voin jopa iloita toisen raskaudesta.
Minusta tuli vähän aikaa sitten kummitäti. Tehtävän vastaanottaminen ei ollut helppoa, mutta ajattelin tämän olevan hyvä kasvutehtävä myös minulle. Nimen antamista juhlittiin ja pitelin kummilasta sylissäni, kun eräs juhlavieras tokaisi "tuohan sujuu sinulta hyvin, sinusta tulee hyvä äiti". Itkuun purskahtaminen ei ollut kaukana ja olisi tehnyt mieli sanoa: "niin tulisi tai ainakin tekisin sen eteen kaikkeni, jos se olisi mahdollista".
Näitä vaikeita tilanteita tulee vastaan varmasti koko loppuelämä. Ja kysymyksiä niin muilta kuin itseltäkin tulee mieleen usein. Milloin niitä lapsia? Ettekö halua lapsia? Eikö teidän perhe kasva? Kuka meidän kanssa juhlii joulua? Kuka meistä huolehtii vanhana? Jäänkö joskus yksin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti