Lastenkutsujen kauhu

Lasten syntymäpäiväjuhlien pitäisi olla iloisia ja mukavia juhlia, missä pienten lasten höpsöttämistä kaikki nauraen katsovat. Noh, eipä ole. Ainakaan minulle. En mene juhliin millään marttyyri asenteella tai edes mieti koko aikaa omien lasten menetettyjä lastenkutsuja. Olen kuitenkin huomannut toimivani välinpitämättömästi ja asenteella, "käydään nopeasti ja sitten kotiin".

Tämä ei toivottavasti näy minusta läpi. Suurin osa kutsujen järjestäjistä tietää myös tilanteeni, joten vaikka näkisivät, tuskin pahoittavat mielensä. Rakastan sukulaislapsiani, mutta myönnän että heidän maailmaan tulonsa sattui meille kriittiseen aikaan - omien lasten haaveiluvaiheeseen. Oli tuskaa, kun heille vain vahingossa syntyivät nämä ihanat, kauniita piiperöt. Onni oli, etteivät pyytäneet kummiksi, olisin joutunut tuolloin sanomaan ei.

En ole kateellinen näistä lapsista, koska ne ovat minulle rakkaita. Vieraiden ja tuttujen lapsista kyllä tunnen suoranaista kateutta. Se on kamala tunne. Miksi olen kateellinen toisen onnesta? On eri asia kadehtia rahaa tai jonkun uusia kenkiä, se loppuu noin 15 sekunnissa. Mutta että olla kateellinen ihmisestä, siitä ei noin vain pääse yli.

Psykologin mukaan kateellisuus on yksi perustunne, jonka kaikki ihmiset ajoittain kokevat. Tunnetta ei kannata ohittaa, vaan se kannattaa kohdata ja käsitellä. Näin siitä ei tule mörköä ja johda jatkuvan häpeä ja negatiivisuuden kehään.


Miten se sitten kohdataan? Ensinnäkin hyväksy! Sinulla on täysi oikeus olla kateellinen. Hyvänen aika, tuo ihminen tuossa edessä on saanut sen, mitä sinä olet pitänyt haaveissa ja petrimaljalla tuloksetta jopa vuosia. Toiseksi anna itsellesi lupa tunteeseen, saat olla kateellinen, se on normaalia. Kuka tässä tilanteessa ei olisi kateellinen?



Tunteminen, hyväksyminen ja luvan antaminen kannattaa lapsettomuushoidoissa opetella heti. Suurin osa näitä taitoja tulee tarvitsemaan. Kun hyväksyt negatiivisetkin tunteet, niin esimerkiksi kateellisuuden tunne vähitellen helpottaa. Itsekin vielä yli kolmen vuoden prosessin jälkeen tunnen edelleen mainittua tunnetta, mutta se ei enää vyöry ylitseni niin voimakkaana, että aiheuttaisi jatkuvasti suuria tunteen purkauksia.

Tunteet ovat vain tunteita, joita tulee ja menee. Ja vain me itse voimme vaikuttaa siihen, annammeko tunteen viedä mennessään. Tämä on totta, vaikka kurjassa fiiliksessä tuntuukin ihan bullshit:lta. Jaksamista kaikille.

Nimimerkki, Yhdet lastenkutsut taas selvitty