Raskauteni keskeytyivät viikolla 7. ja 12. Kumpikin keskenmenoista oli kokemuksena kamala, mutta viikolla 12. päättynyt raskaus oli henkisesti sekä fyysiseti hirveä kokemus. Ensimmäinen keskenmeno tapahtui 2.ivf-hoidon tuoresiirrosta. Olimme saaneet keräyksestä kolme alkiota, joista tuolloin siis tuorealkio siirrettiin muistaakseni kolmen päivän kuluttua keräyksestä. Naistenpäivän tein positiivisen raskaustestin. Muistan tunteen vieläkin, kiljuin spontaanisti onnesta ja hypin kotona yksin. Puolisolle lähti tietysti töihin heti soitto. Onnea ei kestänyt kauaa, epäuskovaltasi mielen. Tein raskaustestejä mielen rauhaksi päivittäin, mikä oli tietysti tyhmää. Kyllähän keskenmennytkin raskaus antaa positiivisen tuloksen vielä pitkään tyhjentyneen kohdunkin jälkeen. Eivätkä testitkään mieltä rauhoittaneet. Kärsin lyhyen raskauden ajan vatsakivuista endometrioosin vuoksi ja niinhän siinä kävi, että vuoto alkoi viikolla seitsemän.
Molemmat keskenmenoni olivat keskeytyneitä. Mikä tarkoittaa siis sitä, että menehtynyt alkio/sikiö ei raskauden keskeytymisestä huolimatta poistu spontaanisti kohdusta.
"Keskeytyneessä keskenmenossa (abortus inhibitus, missed abortion) todetaan sikiökaiku, jonka pää-perämitta on yli 6 mm, mutta sikiöllä ei havaita sydämen sykettä. Epäselvissä tilanteissa kaikukuvauslöydös kannattaa varmistaa viikon kahden kuluttua, jotta varmistetaan, ettei raskaus ole alkanut oletettua myöhemmin." http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo99261.pdf
Toinen keskenmeno tapahtui raskausviikon 12. alussa. Alkiota aletaan kutsua sikiöksi viikolla 11. Ilmeisesti sikiö oli kuollut juurikin tuolla viikolla, tähän en lääkäreiltä saanut selvää vastausta. Ensimmäinen keskenmeno ei ollut kovin kivulias. Kivuliaampaa oli se, että keskeytynyt raskaus aiheutti minulle kohtutulehduksen ja jouduin pitkälle antibiootti-kuurille. Toinen keskenmeno oli todella kivulias. Koska sekin oli keskeytynyt sain kohdun tyhjentävän lääkkeen. Lääke saa siis kohdun supistelemaan ja näin poistamaan ylimääräisen aineksen sieltä. Kivut olivat sitä luokkaa, että huusin tyynyyn sängyssä kaksin kerroin. Tuskaa kesti tunti, tämän aikana kohtu tyhjeni vähitellen. 11-12 viikkoisen sikiön pullauttaminen wc-pönttöön ei ollut mukavan tuntuista millään lailla. Kamalinta kaiken kivun keskellä oli tietysti se, että sinne meidän pienen pieni vauvan alku meni - viemäristä alas.
Henkinen kärsimys olikin sitten infernaalista. Itkin kolme päivää enemmän tai vähemmän. Jouduin käymään uudestaan lääkärillä kahden muutaman päivän päästä varmistamassa, että kohtu oli varmasti tyhjentynyt. Eihän se ollut, joitain rippeitä oli vieläkin ultrassa näkösällä. Lisää siis lääkitystä sekä ennaltaehkäisevä antibioottikuuri, koska herkästi sain tulehduksia. Sairaslomalla oli päivän, onneksi tämän jälkeen oli muutaman vapaapäivä heti putkeen.
Kamalaa tästä keskenmenosta teki etenkin se, että olimme jo hieman uskaltaneet toivoa hyvää tapahtuvan meille. Olimme käyneet varhaisultrassa ja kuulleet sydänäänet. Ensimmäinen neuvolakäyntikin oli takana. Kun viikko kaksitoista alkoi, sovimme että nyt voimme kertoa lähimmille raskaudesta. Emme kuitenkaan ehtineet, kaikki ehtikin romuttua. Menimme kuitenkin kyseisenä viikonloppuna mieheni vanhempien luokse. Sunnuntaina mieheni siskon tytär tuli kylään ja kuulin makuuhuoneeseen kuinka hän kertoi olevansa raskaana. Tunsin kuinka sydämeni jätti kirjaimellisesti yhden lyönnin väliin ja kyyneleet tulivat silmiin. Ensimmäinen ajatukseni oli "tämä ei voi olla totta, miksi juuri nyt, juuri tänä viikonloppuna? Meidän piti saada kertoa ihania uutisia...." En pystynyt poistumaan huoneesta, itkin sängyllä niin kauan, että sain migreenikohtauksen. Sanoin miehelleni, että hänen on keksittävä tekosyy, jonka varjolla joudumme lähtemään kotiin. Poistuin vähin äänin. Kaikki tuntui maailman epäreiluimmalta.
Ja on sitä edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti